Harmittaa, kun ei vain ole ollut aikaa eikä jaksamista kirjoittaa. Mutta semmoista se elämä nyt vain on tällä hetkellä ja ensimmäisenä sitä karsii äiti omista menoistaan, tarpeistaan ja ajastaan.
Olen aikaisemminkin täällä hehkuttanut Riina Tanskasta ja hänen ”Tympeät tytöt” sarjakuvaansa.
Tanskasen viimeisin IG postaus käsitteli osuvasti äitimyyttiä ammentaen muumilaakson tarinoista ja siitä, miten muumipapan pitää päästä tuulettamaan ajatuksiaan avoimelle merelle, ja aina kärsivällinen mamma jää kotiin. Postaus nostatti itsessäni voimakkaita tunteita ja oli pakko kommentoida hienoa kirjoitusta.
Me äiditkin olemme vain ihmisiä. Ihmisiä, jotka tuppaavat opitusti, totutusti ja vaatimuksesta aina taipumaan ensimmäisenä.
Varmasti tahallaan väärin ymmärtäjät tästäkin saavat väännettyä itsekkyyden anekdootteja, mutta mielestäni tämä ei tarkoita sitä. Lapset tarvitsevat vanhemman, turvallisen aikuisen, ja mitä pienemmästä lapsesta kyse, sitä enemmän hän vaatii ja sitä kautta vuorokauden rajalliset tunnit vain yksinkertaisesti priorisoituvat lasten tarpeiden mukaan. Mitä enemmän tarvitsijoita, sitä rajallisemmat mahdollisuudet.
Mutta. Ajan kuluessa moni äiti tuppaa jäämään siihen pikkulapsimoodiin. Jatkaa omista tarpeista ja ajasta karsimista, vaikka lapset tarvitsevat aina vain vähemmän.
Ensimmäisen lapsen kanssa identiteettikriisi oli itselläni paljon pahempi. Palasin työelämään heti, kun ansiosidonnainen päättyi, koska janosin aikuisten seuraa ja takaisin uraputkeen.
Nyt kaksosten kanssa en kuitenkaan koe tämmöistä tarvetta, vaan toivon, että meidän taloudellinen tila mahdollistaa pidemmän kotonaolon. Nyt tarve on nimenomaan enemmän omalle ajalle. Ajalle, että pääsen reenaamaan, yksin mökille, ystävän kanssa kahville ja elokuviin. Ja kaipaan meidän parisuhteelle aikaa. Sitä, että pääsemme kaksin jonnekin, koska siitäkin on jo yli vuosi, ja minä satun tykkäämään tosta miehestäni ihan hirmuisesti, ja meillä on ollut hauskaa ihan kaksinkin.
Olen monesti miettinyt ruuhkavuosia ja omiakin ystävyyssuhteita. Miten on kysellyt koska voitaisiin nähdä ja vastaus on usein ollut, että aikaa ei ole ja on niin paljon kaikkea ja ja ja.
Toki nämä ovat myös niitä priorisointeja. Usein tuntuu myös, että moni ei vain jaksa järjestää arjessa aikaa yksinkertaisille asioille, kuten kavereiden tapaamiselle. On vain helpompaa herätä aamulla, hoitaa lapset kouluun ja päiväkotiin, tehdä työpäivä, hakea lapset, organisoida tai tehdä safka, leikittää ja kuskata mukulat harrastuksiin, palata kotiin, aloittaa iltatoimet ja kun saat naperot nukkumaan, on se päivän ainoa hetki itselle tai parisuhteelle. Rutiinien rikkominen vaatii aina sen päätöksen ja sopimisen esim puolison kanssa tai järjestää lapsille hoitaja, jotta pääsee itse niistä rutiineista irtautumaan. Luovathan ne rutiinit myös lapsille sen turvallisuuden tunteen, kun elämässä asiat on ennakoitavissa. Harva lapsi nauttii yllätyksistä siinä mittakaavassa, että iloitsisi, kun jokainen uusi päivä tarkoittaisi taas uusia aikatauluja ja menoja.
Monesti nämä asiat ja tilanteet ovat myös persoonakohtaisia. Toiset meistä omaavat ehkä ailahtelevamman temperamentin ja tykkäävät ns sotkea suunnitelmia ja poiketa totutuista tavoista. Itse kuulun taas siihen rutinoituvaan kansanosaan. Tuppaan tahtomattani luomaan toimintatapoja ja rutiineja, joita jämähdän hinkkaamaan. Jälleen yksi kontrollintarpeeni ilmentymä. Hassunhauskana ristiriitana kuitenkin taas intohimoni matkustamiselle ja siihen liittyvälle seikkailulle. Omat reissuni ja yhteiset reissumme ovat aina olleet enemmänkin lennot sinne ja takaisin, eikä mitään hajua mitä siinä välissä tulee tapahtumaan 😀
Summa summarum. Tärkeintä olisi ehkä pysähtyä itsensä, tapojensa ja tunteidensa äärelle, tässäkin tilanteessa. Punnita se arjen sisältö, omat tarpeet, ja pitäisikö jonkun asian muuttua. Ja sitten aktiivisesti alkaa muuttaa sitä omaa ajattelumalliaan ja sitten sitä toimintatapaansa, mikäli tarvetta moiselle olisi. Loppujen lopuksi tämä elämä on kuitenkin vain ja ainoastaan omia valintoja ja niiden seurauksista vastuun kantamista.
PS. Se unikoulu ei ole vieläkään tapahtunut ja itse tapaaminenkin on jo siirtynyt kaksi kertaa…
Vanha Äiti 