Kotiavun ansiosta pääsen vihdoin kirjoittamaan meidän öistä ja mitä niille tällä hetkellä kuuluu.
Kuten aikaisemmista kirjoituksista on tullut selväksi, meidän pojat ovat susipaskoja nukkujia. Aluksi oli koliikki ja ajattelin, että se kun helpottaa, alkavat pojat nukkua. Eivät alkaneet. Seuraavaksi etapiksi otin kiinteät. Ne kun aloitetaan, alkaa unikin maistua. Ei alkanut.
Sitten toivoin, että kun saadaan liha mukaan ruokavalioon, riittää siitä varmasti energiaa aamuun saakka, tai yö menee edes yhdellä syötöllä, ja muutenkin rauhoittuvat jo pikkuhiljaa. Turha toivo.
Yöt meni epätoivoisessa sekoilussa pitäen sisällään neljä syöttöä (kaksi kummallakin ja eri aikaan tietenkin), 02-04 huutamista, johon ei auttanut muu kuin sitterissä heijaaminen, sekä päälle yleistä levottomuutta, kun mahallaan ei osattu nukkua, tai kun tutti oli kateissa, ja itsensä rauhoittaminen ja uudelleen nukahtaminen ei vain onnistunut ilman sitteriin nostamista ja uudelleen nukuttamista milloin mihinkäkin kellonaikaan.
Puolen vuoden kohdilla meidän neuvolan TH katsoi minua pitkään ja sanoi: ”Mä olen tiäkkö ihan hirveän huolissani susta.”
Otin huolen tyynenä vastaan ja totesin, että kiitos, mutta mä en osaa tätä tilannetta ratkaista. Mun kaikki energia meni vain selviämiseen, eikä mulla ollut minkään valtakunnan kapasiteettia alkaa ratkaisukeskeisesti miettiä miten me saataisiin öihin jotain tolkkua.
Tässä vaiheessa oli siis vaihdettu jo ruokarytmi, nostettu sängyn päädyt, makuuhuone oli aina pimeä ja hiljainen paikka, oli annettu velliä jne. Väittäisin, että kaikki temput oli kokeiltu vauvahieronnasta ja osteopatiasta lähtien.
Sovimme TH:n kanssa, että hän alkaa selvittämään miten tilannetta voitaisiin alkaa purkaa. Tästä jonkun ajan kuluttua meille soitti palvelupäällikkö, joka haastatteli ja kuunteli ja totesi: ”Eihän tuossa ole kyllä mitään tolkkua. Miten sinä oikein olet jaksanut tähän saakka?” Jälleen kerran sain tyynesti todeta, että onneksi psyykkinen resilienssi on niin harjaantunut ja kova, mutta fysiikastani minä alan olla huolissani. Ei mun kroppa jaksa enää kovin pitkään tämmöistä valvomista.
Jälleen kerran mulle sanottiin, että aletaan selvitellä asiaa ja koitetaan löytää jokin ratkaisu.
Erillinen yöhoitaja silloin tällöin ei mielestäni ollut ratkaisu pidemmän päälle. Ennemminkin laastari avohaavalle, koska se ei toisi mitään muutosta kotona vallitseviin kaaos-öihin, ja tämän myös sanoin, kun sitä ehdotettiin. Olen ratkaisukeskeinen prakmaatikko. Ei mua lohduttanut laastarit, vaan halusin tikit ja haavahoidon 😀
Meni pari päivää, kun minulle soitettiin taas. ”Ensi- ja turvakodilla on tämmöinen uusi palvelu. Univalverytmin unikoulu perheille. Tää voisi olla teille juuri sopiva ratkaisu. Siinä perhe menee ensikotiin, jossa on erillinen yöhoitaja vauvoja varten ja hän alkaa ohjata vauvoja sovitun tavoitteen ja vauvojen tarpeen mukaan, ja vanhempi tai vanhemmat saavat nukkua rauhassa omassa huoneessaan”. Konsepti kuulosti taivaan lahjalta. Totesin vain, että kertokaa koska ja miten, tää vaikuttaa täydelliseltä!
Kaikki tahot olivat siis moneen otteeseen sanoneet, että meidän itse ei pidä lähteä unikoulua yrittämään, koska olemme siihen liian uupuneita. Se tulisi joka tapauksessa vaatimaan johdonmukaisuutta ja toistoja ja sitä väistämätöntä valvomista, joka taas meidän kohdalla oli asia, jota vastaan koitimme kaikella jäljellä olevalla energialla taistella. Me haluttiin vain nukkua.
Seuraavaksi meille soitti ensi- ja turvakodin johtaja, joka taas haastatteli ja totesi juteltuamme, että todellakin teidän tilanne pitää saada katkaistua ja teille nopeasti apua. Olin enemmän kuin huojentunut.
Tämän jälkeen soitti vielä ensikodin unikouluttaja. Hänen kanssaan sovimme sitten tapaamisen ensikodille, jossa käytiin vielä tilannetta, rutiineja, ja mitä on jo kokeiltu, läpi.
Tässä vaiheessa pojilla oli ollut jo jokusen ajan refluksilääkitys päällä. En suoraan sanottuna enää muista missä vaiheessa ja minkä keskustelun päätteeksi käytimme pojat lääkärissä, koska moni yöllinen haaste oli selitettävissä sillä. Lääkitys ei saanut taikaiskusta poikia nukkumaan, mutta päivien oksentelu rauhoittui ja yöllinen 02-04 huuto jäi pois. Silti levottomuus, yölliset sitteriin nostot ja uudelleen nukuttamiset pysyivät kuvioissa ja siinä samalla meikäläisen katkonaiset yöt.
Haastattelun jälkeen meille sovittiin jo aika, milloin pääsisimme ensikodille. Olin innoissani, mutta samalla takaraivossa kuiskutteli pessimisti, että niin, mikään asia poikien osalta ei ole vielä kertaakaan mennyt niin sanotusti putkeen, että eiköhän tämäkin vielä tavalla taikka toisella kosahda ja mene mönkään…
Pessimisti ei pety sanotaan, ja meidän tapauksessa se on juurikin näin.
Maanantaina, kun olisi pitänyt lähteä unikouluun, soitti torstaina kaupungin työntekijä ja pahoitteli, miten me nyt on jouduttu lomien uhriksi ja informaatiokatkosten jalkoihin. ”Kun tässä on nyt menty vähän takapuoli edellä puuhun. Teille pitää ensin avata asiakkuus perhepuolen sosiaalityön piiriin, sen jälkeen on haastattelu ja teidän sosiaalityöntekijä tekee tarvekartoituksen, sitten neuvotellaan kaupungin kanssa saadaanko teille maksusitoumus ja sitten aletaan neuvotella ensikodin kanssa… Ellei teillä sitten ole kansalaiskeräyksellä maksaa yli 2000€ tästä palvelusta. Että ei tämä valitettavasti mene ihan niin, kun tässä pitää mennä pykälien ja protokollan mukaan ja tämä on aina vähän hidasta ja te nyt vahingossa päädyitte ohituskaistalle. Toinen on sitten lastensuojelun kautta, mutta koska tässä nyt ei ole lapsilla vaaraa, että vanhemmat on vain väsyneitä, niin tässä nyt menee oma aikansa…”Olin esikoisen ja hänen kaverinsa kanssa puistossa, kun appivanhemmat hoisivat poikia, ja olisi tehnyt mieli itkeä ääneen. Alistuneena kuuntelin puhelua ja mietin, että niin, kuten arvelin, miksi tämäkään olisi mennyt helpolla, kun mikään muukaan ei ole mennyt.
Totesin työntekijälle, että vaaraa ei ole, mutta edellisyönäkin olin itkien sähissyt pojille, miten vihaan heitä, ja miten he tekevät elämästäni ilotonta helvettiä tällä pakkovalvomisella, mutta että kai me tässä jaksetaan ja pärjätään, kun on tähänkin saakka jaksettu ja pärjätty…
Työntekijä soitti parinkymmenen minuutin päästä takaisin ja totesi, että tätä työtä kun on tehnyt jo useita kymmeniä vuosia, särähtää se aina korvaan, kun vanhempi kokee vihan tunteita. Totesin ykskantaan, että nämä tunteet ovat niitä yön kokemuksia, kun yöstä toiseen sinua pidetään väkisin valveilla, kun aivot ei muuta korvissasi kilju, kuin että saisivat levätä. Ja päivissä meillä ei edelleenkään ole muita haasteita, kun loputtoman väsynyt äiti.
Puhelu päättyi siihen, että työntekijä lupasi koittaa tehdä kaikkensa, että rattaat saataisiin tällä kertaa pyörimään hiukan rivakammin…
Pettymyksen jälkeen taisi mennä kaikenkaikkiaan kolme viikkoa, kun päätös unikoulusta saatiin, ja meillä oli päivämäärä. Näiden viikkojen aikana sosiaalitoimen työntekijät kävivät meillä haastattelemassa ja tekemässä tarvekartoituksen. Meillä oli Teams -palaveri ensikodin ja sosiaalitoimen työntekijöiden kanssa, ja saimme kaikilta puoltavan lausunnon unikoulujaksoa varten. Meille määrättiin oma sosiaalityöntekijä, jonka kanssa myös soiteltiin.
Unikoulu-maanantai kun oli tulossa, huomasin torstaina toisella pojalla näppyjä jaloissa ja perjantaina näppyjä oli jo suunkin ympärillä. Soitin alistuneena ensikotiin, että meillä on enterorokko. Tietenkin. Ja taas unikoulua siirrettiin. Lopulta pääsimme unikouluun 12.9. alkavana maanantaina. Kolmas kerta toden sanoi jne.
Unikoulun vaatimus on, että perhe muuttaa ensikodin tiloihin, elää ensikodin arkea ja rytmiä, eikä niin sanotusti mene kesken kaiken kotiin. Meidän kohdalla oli selvää, että isä jää esikoisen kanssa kotiin, hänen arkeaan oli turha alkaa sekoittaa, ja me menemme poikien kanssa ensikotiin.
Maanantaina soittelin vielä ensikodin johdolle, että minua ahdistaa hemmetisti. Miksi meidän pitää olla ensikodilla myös päivät, kun meidän päivissä ei ole mitään ongelmia? Päinvastoin. Meillä on hyvin tarkat rutiinit ja aikataulut, jotka ovat muodostuneet jo hyvissä ajoin, ja jotka on toimiviksi todettu? Kontrollifriikkinä muutenkin minua inhotti, kun en tiennyt mitä tuleman piti ja miten paikan päällä homma toimii. Me kaipasimme kipeästi tukea ja apua öihin, emme päiviin.
Meidän oli kuitenkin taivuttava tähän ehtoon ja tätä palvelussa kritisoin isosti. Annoin tästä myös palautetta, koska toivon, että uutta konseptia kyettäisiin tarkastelemaan kehittämisen kannalta. Selkeästi tämän kaltaiselle avulle on kuitenkin tarvetta.
Ymmärrän, että palvelu toimii varmasti perheille, joilla on kokonaisvaltaisia arjen hallinnan haasteita, ja päivistä puuttuu lapsiperhe-elämää tukevat rutiinit ja rakenne, mutta meidän kohdalla näin ei ollut. Sen sijaan, että perheen pitää mukautua palveluun, tulisi palvelun mielestäni mukautua perheen tarpeiden mukaan.
Kaikesta huolimatta vietimme poikien kanssa maanantai-illasta perjantai-aamuun ensikodilla. Keskiviikkona illasta oli esikoinen ja isä iltatoimissa mukana ja torstaina vietimme suurimman osan päivästä kotona, koska meille tuli mm fysioterapeutti kotiin ja oli esikoisen vanhempainilta.
Teimme unikouluttajan kanssa selkeän suunnitelman mitä muutosta toivoisimme öihin ja sen mukaan yöhoitaja toimi poikiemme kanssa, kun minä nukuin toisella puolen taloa.
Meidän ykköstoive oli yösyöttöjen loppuminen. Tämän lisäksi yhteistuumin todettiin, että sittereistä on jo aika luopua, ja samalla pojat oppisivat niin sanotusti nukkumaan esteettömästi. Eli sängyissä ei ollut enää topparullia plokkaamassa kääntymistä, vaan vauva saa yöllä mellastaa ilman, että uni siitä tolkuttomasti kärsisi.
No mikä tilanne on nyt, kun olemme olleet takaisin kotona?
Yösyönneistä päästiin, eikä pulloa enää itkeskellä. Nukahtaminen illalla on selkeästi toiselle pojalle isompi haaste, kuin toiselle, mutta pyrimme johdonmukaisuuteen. Yksi ilta esimerkiksi piti pinnata poikaa paikoilleen, kun hurlumhei eskaloitui aina seisomaan nousuun, eikä uni tietenkään tullut. Hellästi, kun estin melskaamista, nukahti poika nopeasti.
Sama pätee yleiseen yölliseen levottomuuteen. Etenkin minimies on edelleen kova heräilemään, kun tarve mennä ja mellastaa saa ruumiin liikkumaan myös yöaikaan, mutta tämä taitaa olla asia, johon ei yksinkertaisesti auta muu kuin aika.
Viime yö oli silkkaa kärsimystä, kun toinen oli koko alkuyön levoton ja tilanne eskaloitui raivokkaaseen huutamiseen, joka ei meinannut edes sylissä loppua… Mene ja tiedä sitten kostautuiko ruuassa olleet pavut vai mikä sai karjunnan aikaan.
Saavutimme siis osan tavoitteista ja unikouluttajan mukaan pitkäjänteisyydellä ja kärsivällisyydellä saavutetaan loputkin. Ja jaksaahan sitä ihan erilailla taas valvoa, kun sai 4 yötä nukkua rauhassa 😀 NOT.
Ja miten minä unikouluajan nukuin? No periaatteessa hyvin, paitsi että torstai-aamuna vihdoin sain sanottua, että kumipäällysteinen patjansuoja saa minut öisin hikoilemaan, kuin murhaaja. To-pe yöksi sainkin sitten normaalin patjan ja nukuin heti paljon paremmin XD Mutta kaikenkaikkiaan on ihan eri asia heräillä omaehtoisesti, kuin pakotettuna, ja uni tuli joka ilta samoin tein.
Olen siis edelleen väsynyt, totta kai, eikä yöt vieläkään pidä sisällään kovinkaan kummoisia unipätkiä, mutta toivomme, että ajan kanssa tähän tulee kyllä muutos ja kouluttajakin tätä uskoa meihin valoi. Kuinka pitkään tähän menee, ei mitään hajua. Meillä tosiaan ei siis ole vielä koskaan ollut ns hyvän unen vaihetta, joten tässä mennään silkan toivon varassa.
Sentään yöllinen pullorumba on ohi ja pojat osaavat jo rauhoittua pelkällä silittelyllä ja hyssyttämisellä. Useimmiten. Välillä. Noh silloin tällöin.
Sittereistä ei kyllä vielä pysty kokonaan luopumaan, kun en saa pojille päivisin pulloja annettua yksin ilman niitä, mutta muuten kyseisten kapistusten aika alkaa olla meillä vihdoin ohi!
Pimeneviä iltoja kohden ja ehkä ripauksella toivoa, että on vielä mahdollista, jopa todennäköistä, että meidän ukkelit vielä tajuaisivat miten mahtavaa on nukkua!
Vanha Äiti 