Niin oli seksihelle ja ihana helle-aalto ja mitä näitä nyt on.
En suosittele huonosti nukkuvien vauvojen kanssa.
Oikeastaan noi yli 25 asteen kelit pienten osalta on aina ihan sieltä itsestään.
Kun kuuma-aalto rantautui tänne pohjolaan, me pakenimme mökille. Toivorikaana pakkasin koneen mukaan ajatuksena, että varmasti jossain välissä ehtisin kirjoittaa.
Viime kesän helteet meni pääsääntöisesti siellä, kun kaupungissa oli kattoremppa. Lisäksi meillä on ikkunat etelään, joten ari iloisesti porottaa koko päivän sisään ja tekee kodista hornan kattilan.
Mökillä on ilmalänpöpumppu ja vintillä, missä nukutaan, erillinen viilennyspömpeli.
Mökillä olo vei taas taantumuksen tielle ja päivät meni lähinnä mökkituvassa epätoivoisesti vauvoja viihdyttäen, kun ulkona oli vain yksikertaisesti liian kuuma.
Aamun ekat unet mentiin kyllä kärryillä pelkissä vaipoissa, mutta eihän siitäkään juuri mitään tullut. Poikulit nukkuivat puolituntia tai tunnin ja se oli siinä.
Toiset unet oli pakko nukuttaa mökin vintillä sittereissä. Päivien saatossa tilanteeseen totuttuaan, nukkuivat niissä jopa pari tuntia, kunhan vain päivystit äärellä ja heijasti jokaisen valvenykäyksen lomassa…
Toki saimme ilmastoinnista vielä nuhan, minä ja pojat. Ai että mikä luksusloma mökillä: nuhaansa, väsymystä ja kuumuutta rähjäävät vauvat ja yskivä äiti… Ei jatkoon!
No, nyt olemme takaisin kaupungissa, mikä tuntuu kieltämättä mukavalta, kun hanasta tulee juomakelpoista vettä ja tilaa on reilusti enemmän, kun piskuisella mökillä. Puhumattakaan lämpötiloista! Ja astianpesukoneesta.
Odotan kyllä kuin kuuta nousevaa, että poikulit kasvavat ja pääsemme koko porukka nauttimaan mökkeilystä. Meillä on hienot suunnitelmat pikkuväen viihtymiseksi ja ensimmäinen askel otettiin jo nyt, kun ukki kävi pystyttämässä hienon leikkimökin, jonka oli itse suunnitellut ja rakentanut. Voisin kirjoitella siitä oman postauksen.
Ja on meillä jotain lähempänäkin mitä odottaa. Nimittäin meidät on otettu ensi- ja turvakodin unikoulutusjaksolle, mikä tuntuu taivaan lahjalta. Tulevana tiistaina on puhelinaika unikouluttajan kanssa ja sovimme tapaamisen. Meille luvattiin, että heti, kun vuodepaikat vapautuvat, pääsemme avun piiriin, huonoja nukkujia kun on kaksi.
On ollut pysäyttävää olla tilanteessa, johon ei osaa, eikä keksi ratkaisua. Tälläiselle ratkaisukeskeiselle prakmaatikolle, on ollut iso opin paikka hyväksyä se, että tämä on asia, jolle en osaa tehdä mitään. Enkä jaksa. Koska meille sanottiin heti, että omatoiminen unikoulu menisi meillä pieleen. Olemme yksikertaisesti liian väsyneitä, jotta jaksaisimme pysyä tarvittavan johdonmukaisina, joten on ensiarvoisen tärkeää, että saamme ulkopuolista apua tilanteen ratkaisemiseksi.
Kuluneella viikolla olen useaan otteeseen istunut pojat sittereissä heiluen klo02-04 yöllä ja miettinyt, että mä en vaan saatana tajua miksi nuo eivät voi nukkua?!?!!?
Lueskelin myös monikkovanhempien ryhmässä väsymyksestä ja siitä, millaisia selviämistaisteluja on perheet joutuneet läpikäymään.
Olen loputtoman kiitollinen kaikesta avusta, jota olemme saaneet, ja se on ainoa neuvo, jonka olen tuleville monikkovanhemmille antanut; ota kaikki apu vastaan!
Mutta rajansa siis myös selviämisellä ja oli ihanaa, kun neuvola vihelsi pelin poikki ja totesi, että nyt pitää alkaa toimia sen suhteen, että saataisiin teidän kierre katkaistua ja pojat ohjattua rauhallisempien öiden pariin. Välillä olen itsekin pohtinut, että eihän vauva voi jaksaa kasvaa ja kehittyä, jos se ei nuku. Toisaalta, unentarpeitakin on erilaisia ja toiset vain pärjäävät vähemmällä. Jollain voodoolla tässä on itse porskuttanut menemään jo vuoden verran pätkäunilla ja viimeiset puoli vuotta pisin yhtäjaksoinen uni kotona on ollut 3,5h. Että näillä tässä on pärjätty.
Viime yön sain nukkua rauhassa isosisareni kotitalon kellarissa. 7h putkeen nukuttu aika tuntuu täydelliseltä. Samalla ruumiissa tuntuu, että eihän tämä vielä mitään auta, kun valvominen on ollut yhtäjaksoista niin pitkään. Silti. Oli ihanaa nukkua.
Monesti on pakotettava itsensä olemaan itsekäs! Me äiditkin olemme vain ihmisiä ja äidit rikkova loputtomasti kaiken kestävä äiti -myytti on monen muun vanhanaikaisen käsityksen kanssa jo syytä heittää romukoppaan.
Jo kotiin tultuani huomasin jaksavani poikien kitinää paljon paremmin ja jokainen hymy ja ilon kiljahdus heidän suustaan, sai hyvänmielen ylitsevuotavaksi, siinä missä valvotun yön jälkeen ilosta ei jaksa iloita, ja kitinästä tekisi mieli vauva myydä samoin tein pois 😀
Niin että helteitä en enää takaisin tämän kesän osalta kaipaa kiitos. Kattellaan sit ens kesänä, kun poikulit on toivottavasti touhukkaita taaperoita.
Vanha Äiti 