”Totuta lapsi jo vauva-iässä meteliin ympärillään niin, että se oppii nukkumaan myös äänien keskellä”.
Ihan hyvä. Mutta mitä jos se ei ihan noin vaan toimikaan?
Meillä esikoinen jo antoi viitteitä ääniherkkyydestä.
Kaikilla lapsilla on omat ”omituisuutensa”, kuten sukissa ei saa olla kuvioita, koska langat tuntuvat inhottavilta, sukkahousuissa ei saa olla villaa, kun se kutittaa, tukkaa ei voi laittaa kiinni, kun päänahkaan sattuu jne. Tällöin ei vielä voitane puhua nepsyistä, vaan astiherkkyyksistä.
Esikoinen nukkuu edelleen peltorit päässä uutena vuotena ja inhoaa ilotulitteita.
Pirkanmaan lennostossa kun oli harjoitukset, ekaluokkalainen ahdistui hirmuisesti taivaalla jylyävistä koneista, eikä äiti saa niistää suihkussa, kun se sattuu korviin. Niin, että hän nukkuu parhaiten pimeässä ja hiljaisuudessa, edelleen. Kaverin luona yökyläilykin loppui siihen, kun ystävän huoneessa ei ollu pimennysverhoja. ”Äiti, siellä oli yhtä valoisaa kun ulkona enkä mä pystynyt nukkumaan”…
Oma vika toisaalta, kun kaikki lapset on opetettu siihen, että makuuhuoneessa on hiljaista ja pimeää ja silloin nukutaan. Esikoisen kanssa tämä toimi hirmuisen hyvin ja 2,5 vuotiaaksi saakka tyttö nukahti samoin tein, kun hänet sänkyyn laski.
Sitten tuli tämä klassinen vaihe, jossa aletaan huudella, että mun on pissahätä ja mun on jano ja mulla on asiaa jne. Ja tässä kohtaa tiesin tekeväni virheen, mutta en jaksanut välittää. Typykkä sai nukahtaa meidän sänkyyn, josta kyllä suostui nostettavaksi omaan sänkyynsä ja jatkoi sitten siellä aamuun saakka. Tämä kuvio jatkui ihan tuonne eskarilaiseksi saakka ja omaan sänkyyn opeteltiin nukahtamaan taas, kun lapsettomuushoidot oli siinä vaiheessa, että mahdollisuus sisaruksille oli olemassa.
No nämä veljet. Sama kuvio on ollut käytössä; hiljainen ja pimeä makuuhuone. Niin vaan Mc Ähräukot päättivät toisin, eivät nukahda edelleenkään muuta kuin sitteriin ja nukkuvat miten sattuu, jos sattuu.
Ja äänille nuo ovat ihan yhtä herkkiä kuin siskonsa.
On ollut mekkalaa synnäriltä kotiinpääsyn jälkeen. Ekaluokkalaisen kavereita rymyämässä ja kailottamassa. Telkkari päällä koko ajan ja puhuttu normaalilla äänellä. Silti äänet häiritsevät ja poikulit nukahtavat parhaiten hiljaisessa ääniympäristössä ja heräävät, jos unen läpi tunkee joku erilainen ja erityinen ääni.
Että tässä kontkestissa on ollut vallan ratkiriemukasta, kun vastapäisen talon pihalle on tuotu metallinen talipallohäkkyrä linnuille. Siinä sitten kilpaa huutaneet pikkulinnut, varikset, harakat ja naakat, kun kulmakunnan siivekkäät ovat saapuneet aterioimaan. Ja voin kertoa, että tikasta lähtee aivan hemmetin ärsyttävä ääni!
Veikkaan, että ääniherkkyys on minun vikani. Olen itse monella tavalla aistiherkkä, vaikka herkkä ei muuten kuvaa meikäläistä kyllä yhtään. Mutta aistit, ne pirulaiset on jatkuvasti apposen auki maailmalle ja minun on ollut aina vaikea pistää niitä niin sanotusti off-tilaan. Näen kaiken, kuulen kaiken, rekisteröin kaiken tahtomattani. Paitsi kun luen kirjaa tai katson elokuvaa.
Viime aikoina, kun fyysinen ja psyykkinen olemus on venytetty äärirajoille jatkuvan unen puutteen vuoksi, minun on ollut entistä vaikeampi hallita ärsykkeiden hyökyä. Ja nuo lapset, ne huutavat koko ajan.
Joku aika sitten, kun esikoinen piti saada tasan klo9 kouluun, pojat huusivat jatkuvasti, säntäilen kerrosten ja lasten välillä koittaen pitää kaikki tyytyväisinä, letitän esikoisen tukkaa, televisio pauhaa, ovikello soi ja eteiseen tulee isäni, joka esikoista kyyditsee ja alkaa toitottaa, että olemme myöhässä, esikoinen alkaa itkeä, pojat alakerrassa karjuvat, alan huohottaa ja saan esikoisen ulos kodista, menen alakertaan ja aivoissa alkaa paukkua. Tuntui kirjaimellisesti, kuin päässäni olisi räjähdellyt sarjassa satoja papattimattoja, kun synapsikset ampuivat sinne ja tänne pitkin hermoratoja. Hakkasin nyrkeillä ohimoita, kun tuntui, että aivot piippaa ihan just punaista. Huusin että nyt kaikki hiljaaaaaa ja vapisevin käsin suljin television. Sen sekunnin murto-osan, kun oli hiljaista, oli ihanaa.
Minä en ymmärrä miksi pitää huutaa? Miksi vauvojen pitää käyttää koko äänikapasiteettinsa, kun mikään ei ole vialla? Juuri on syöty, on kakattu, on kuivat päällä, mikään ei ole hätänä ja silti pitää huutaa. Ja se syli. Niin, kun niitä on vain yksi, eikä se muuksi muutu.
Sain neuvolasta suosituksena tietynlaisten korvatulppien hankintaan. Vielä kun saisi aikaiseksi. Oma äitini ehdotti, josko huutamisesta olisi vain yksikertaisesti muodostunut poikien tapa ilmaista itseään. Silloinkin, kun hätä ei olisi tämän näköinen. Mene ja tiedä. Sen ainoastaan tiedän, että autoradio pysyy kiinni niinä hetkinä, kun olen yksin autossa ja vaunulenkeillekään en ota musiikkia, kun ärsyketulvaa on jo ihan tarpeeksi ja musiikkikin kuulostaa pauhaavalta. Eiköhän tämäkin muutu, kun joskus taas pääsen ihmisen kirjoihin nukkumisen muodossa. Siihen asti, koitan jaksaa hankkia ne tulpat ja selvitä.
Vanha Äiti 